Lapi mudan tuo lapsi loysi tiensa syliini. Varvastossut olivat kolme numeroa liian suuret ja rikki. Jalat polvia myoden mudassa, housut nurin perin ja raka valui nenasta. Ruskeat silmat loysivat vihreat, hymyilimme ja tuo pissan hajuinen pikkuneiti kiipesi syliini. Emme olleet tavanneet koskaan ennen. Lapsi keikkui sylissani mangopuun alla harjoittelevan kirkkokuoron laulun tahdissa. Taputtelin pienta selkaa musiikin tahdissa ja tama sai pienen ystavani kikattelemaan. Housuni sotkeutuivat yltapaalta mutaan pienten kuraisten jalkojen kiipeillessa ympariinsa. Pissan haju likaisista housuista tarttui paitaani ja kasiini. Aurinko sai hien virtaamaan ja poly nousi hiekkaisesta tantereesta poikien pelatessa jalkapalloa kirkon piha-aukealla, joka laskee loivasti kohti suota ja on taynna sateen piirtamia uria. Caring Hands on mukana jarjestamassa joka viikkoista jalkapallo-ohjelmaa eri puolilla kaupunkia. Talla kertaa harjoiteltiin tosissaan, koska eri kaupunginosien valinen turnaus lahestyy. Pienemmat lapset seurasivat kanssani sivusta isompien pelia ja tytot harjoittelivat tiilikasan takana verkkopalloa. Kaikkien hajujen, kuran ja polyn keskella lasten into pyyhki pois koyhyyden kurjuuden ja sai hymyn nousemaan kasvoille. Miten pienella voikaan saada aikaan niin suurta iloa!
Aikamme taalla Ugandassa on loppumassa. Tiistaina alkaa kotimatka. Sita ennen edessa on monia hyvasteja, joita en mistaan hinnasta haluaisi jattaa. Koko aika taalla, ihmissuhteet ja kaikki kokemamme on ollut niin antoisaa ja rikasta. Kaiken puutteen keskella mitaan ei ole puuttunut. Kaikkien surullisten tarinoiden edessa toivoa on riittanyt. Ja lampoa ja rakkautta olemme kokeneet yllin kyllin! Kysymme toisiltamme joka paiva, kuinka jaksamme Suomessa uuteen paivaan ilman aamuisia halaussessioita, valittavia sanoja ja hyvaksyvia katseita. Emme koskaan unohda Ugandaa!!!!

Long time no hear! Mutta taalla ollaan hyvissa voimissa, vaikka a:n pisteet puuttuukin. Tassa elaimellista menoa Keniasta ja Ugandasta ja vahan muuta. Nyt voi taas ladata kuvia, kun nettiyhteys pelaa. Sahkokatkot ovat vaivanneet tosissaan ja netti oli hyvan aikaa kehnossa jamassa.

Päiväntasaajan uutisia

Terveiset lauantaiaamuisen kahvimukin äärestä. Aurinko paistaa ja ympäristö on tutusti täynnä ääniä. Ihan ikkunan takana rakennetaan taloa, tiili kerrallaan. Tuo rakennusprojekti on ollut meneillään tuolla aidan takana koko täällä olomme ajan. Välillä olemme kärsineet unettomuudesta, koska rakentaminen on tapahtunut yöllä, jolloin rakennustarkastajat eivät liiku. Nyt tuo ilman vatupassia tai luotilankaa rakennettu tiilisokkelo on jo niin korkea, että rakennusmiehet voivat kuluttaa aikaansa seisomalla katolla ja tuijottamalla herkeämättä ja avoimesti meille sisälle... Ihan kuin eläisi BB-talossa!
Kohta seuraa yllätys! Aion kävellä Caring Hands:lle täyden muffinssi- ja keksitarjottimen kanssa. Olemme tehneet viikon ajan inventaariota, joka on vaatinut kaikkien täyden työpanoksen. Rakkaat työtoverimme ansaitsevat kiitoksen. Tänään juhlitaan hyvin tehtyä työtä! Inventaarion tekeminen paljasti jälleen monenlaisia asioita. Ei ainoastaan varaston villakoiria, vaan myös naisten laskutaidottomuuden. Korujen niputtaminen kymmenen nippuihin sujui kohtuullisesti. Afrikkalainen kymmenen on jotain kahdeksan ja kahdentoista väliltä. Mutta kun piti laskea yhteen 85 kymmenen korun nippua oli lopputuloksena 20400 korua.. Urhoollisesti naiset laskivat koruja, laittoivat laatikkoon ja kirjoittivat päälle tuon summan. Ja minä sitten kantelin laatikoita takaisin varastosta uudelleen laskettavaksi. Niin, mutta homma saatiin lopulta tehtyä, ja ah, nyt on niin tyytyväinen olo!
Tänään tapahtuu muutakin mukavaa. Saimme kutsun lounaalle yhden työkaverimme kotiin. Saamme tutustua hänen vaimoonsa ja lapseensa. Hän on todella kiinnostunut jakamaan ajatuksia, pohtimaan asioita eurooppalaisesta ja afrikkalaisesta näkökulmasta ja ymmärtämään enemmän. Emme malttaneet odottaa tähän päivään, juutuimme eilen juttelemaan köyhyyden syistä ja seurauksista. Olimme varsin yksimielisiä siitä, että tietämättämyys ja koulutuksen puute kulkevat vahvasti käsikädessä köyhyyden kanssa. Tästä voisi puhua loputtomasti, mutta lyhyesti sanottuna koulutus, valistus ja opetus ovat avainasioita köyhyyden kierteen katkaisussa ja ihmisten voimauttamisessa. Tietämättömyydessä elävän, uskomuksiin luottavan, luku- ja kirjoitustaidottoman ihmisen tie ulos köyhyydestä on kivinen. Suomalaisena on kovin vaikea hahmottaa, kuinka joku ihminen voi jäädä näin vahvasti sivistyksen ulkopuolelle. Kouluttamattomat vanhemmat eivät välttämättä ymmärrä lastensa koulutustarvetta ja vaikka ymmärtäisivätkin, ei kouluun ole menemistä, jollei ole varaa ostaa lapselle koulupukua, kirjoja, vihkoja, kyniä ja maksaa lukukausimaksuja. Jos lapsia on siunaantunut seitsemän, tilanne on vielä monimutkaisempi. Mitä ylemmillä luokilla lapsi on, sitä kalliimpia ovat lukukausimaksut. Kouluttaako siis yksi lapsi perheestä ammattiin saakka vaiko hankkia kaikille edes alkeellinen lukutaito? Jos nyt heräsi auttamisen halu, niin tiesithän, että Caring Hands:n kautta voit sponsoroida koko perhettä ja mahdollistaa näin tasapuolisesti kaikkien lasten koulunkäynnin, perheen kohtuullisen asumisen ja ravinnon. Olet mukana talkoissa myös ostamalla ja myymällä helmiä. Kaikki tuotto käytetään näiden köyhien perheiden hyväksi. Ota yhteyttä: caringhands.uganda@yahoo.ca.
Kenian matkasta viime viikolta opimme ennen kaikkea jotakin ilmastonmuutoksesta. Puhe ilmastonmuutoksesta voi olla poliittista höpinää ja vallankäyttöä, mutta se, mitä näimme, on ihan todellista. Keniassa sadekausi on kuukauden myöhässä ja nytkin oli satanut vain kolmena päivänä. Kaikki on kuivaa. Mikään ei kasva. Ensinnä näimme seuraukset orpolastenkodissa, norsuorpolasten. Nairobissa on keskus, johon pelastetaan orvoiksi jääneitä norsuvauvoja. Tällä kertaa norsuja oli enemmän kuin koskaan, 32. Kuivuus on tappanut ennätysmäärän norsuja, joilta on jäänyt orpoja. Seuraavaksi lähes kirjaimelliseti törmäsimme seuraaviin kuivuuden uhreihin, lehmiin. Ensin tiensivussa makasi yksi hetki sitten kuollut lehmä. Sitten näimme kaksi, kolme, ja yhtäkkiä olimme keskellä lehmän raatoja. Samalla laitumella laidunsivat vielä elävät, varmaa kuolemaa odottavat, laihat lehmät. Kuolleiden ruhot mätänivät toisten lehmien vieressä. Näkymä oli lohduttoman surullinen, ja haju.... Niinkuin ymmärrät, tämä ei ole tarinan loppu, tämä on vasta alku. Vesi on kaikelle elämälle välttämätön elementti.

Kun suola käy suolattomaksi...

Vertauksissa kehutaan usein olevan viisautta, mutta eivät ne kyllä kaikki ole avartaneet ymmärrystäni. Asioita täytyy tarkastella sopivissa olosuhteissa ja asiayhteyksissä oivallusten saamiseksi. Pidemmän aikaa täällä olen saanut ja joutunut pohtimaan, millainen on hyvä ja millainen on huono palvelija. Ehkä tiesitkin, että meillä on oma kotiapulainen. Kuulostaa aika ylelliseltä! En tiedä ajattelitko asiaa sen pidemmälle, minä en ainakaan.. Millaista on kun neljänä aamuna viikossa kotiisi raahautuu vieras ihminen, milloin milläkin fiiliksellä varustettuna. Tuolle happamalle naamalle pitäisi siinä väsyneenä töihinlähtötohinassa antaa ohjeet ruoanlaittoon, siivoukseen ja pyykkien ripustamiseen. Kuinka voin pyytää itseäni vanhempaa naista vaihtamaan lakanani ja ripustamaan alushousuni narulle? Olenhan hoitanut kaikki asiani itse tähän saakka. Suomalainenhan selviää itse, siis ITSE. Tuo vieras nainen viettää kodissani koko päivän sillä aikaa, kun itse olen poissa. Entä jos hän ripustaa vaatteeni huonosti, tutkii tavarani ja syö jääkaappini tyhjäksi? Miten voin tietää, kun en itse ole paikalla? Varastaminen on täällä osa geneettistä perimää. Käsite "toisen oma" on kovin häilyvä. Entä jos tuo vieras nainen talossani ihastuu parhaaseen mekkooni...
Tähän mennessä mekko on saanut olla rauhassa ja vain muutama paita on mennyt pesussa pilalle. Haasteita on sen sijaan piisannut siivouksen ja ruoanlaiton saralla. Tulen keskellä päivää lounaalle. Tämä vieras nainen nukkuu tuolilla keittiössä ja kuuntelee radiota korviin sattuvalla äänenvoimakkuudella. Kotihengetär on omasta mielestään siivonnut, mutta pöly leijailee kaikkialla. Ruoka on jäänyt tekemättä, koska aamulla en muistanut sanoa, että tänäänkin aion syödä. Pitäisi antaa palautetta. Sanoa, että et ole onnistunut tänään tehtävässäsi ja toivoisin sinun toimivan toisin. Sanat juuttuvat kurkkuun. Kuinka vaikeaa onkaan antaa palautetta. Olemme kahden eri kulttuurin edustajia. Kaksi naista omine siivouskäsityksinemme. Käännyn kannoilla ja mutisen englanniksi kiitoksen tämän päivän työpanoksesta.
Toisessa talossa näen toisenlaisen palvelijan. Hän on hiljainen, kohtelias ja hymyilevä. Hän toimii kuin talon emännän ajatus. Ruoka on ajallaan, se on maittavaa ja jälkiruokakin on asetettu esille. Talo kiiltää päivittäisestä pesusta. Tämä nainen tekee heti, kun pyydetään, eikä koskaan lakkaa hymyilemästä. Kun talon väki lähtee pitkälle matkalle, pitää hän huolta talosta, kotieläimistä ja siitä, ettei kukaan vie talon väen omaisuutta heidän poissa ollessaan. Ehkä hän tuona aikana tekee suursiivouksen, leipoo pakastimen täyteen ja poimii marjat pensaista.
"Kuka siis on uskollinen ja viisas palvelija, jonka talon isäntä asettaa palvelusväkensä esimieheksi katsomaan, että kaikki saavat ruokansa ajallaan?
Autuas se palvelija, jonka hänen herransa palatessaan tapaa näin tekemästä!
Totisesti: herra uskoo hänen hoitoonsa koko omaisuutensa.
"Mutta jos palvelija on kelvoton, hän ajattelee: 'Herrani ei tule vielä pitkään aikaan', ja hän alkaa lyödä tovereitaan ja syö ja juo juoppojen seurassa.
Mutta päivänä, jota tuo palvelija ei arvaa, hetkenä, jota hän ei tiedä, hänen herransa tulee..."
Olen monta kertaa yrittänyt pohtimalla pohtia, mitä käytännössä tapahtuisi, jos suola kävisi suolattomaksi.("Suola on tarpeellista. Mutta jos suolakin menettää makunsa, millä se saadaan taas suolaiseksi?") Viime viikonloppuna istuimme Jinjan matkallamme paikallisen ravintolan puutarhassa nauttimassa lounasta. Päivä oli kuuma ja hiki valui noroina pitkin selkää. Olimme juoneet vettä riittävästi, mutta emme olleet syöneet, joten odotimme ruokaa innolla. Oma ruokani oli hyvin maustettua ja suolaista (Suomessa en käytä suolaa lähes ollenkaan). Olin tyytyväinen, koska tunsin suolaisen ruoan kohentavan oloani. Muilla tilanne oli toinen. Suolapurkki kiersi pöydässä varmasti viidettä kierrosta, kun aloin kysyä, että onko suolassa jokin vika, kun ei se tunnu kenellekään riittävän. "Tää suola on ihan suolatonta!" kuului vastaus. Lounastajien ilmeet olivat tyytymättömät, suorastaan epätoivoiset. Tässä kuumuudessa ei selviä ilman suolaa! Päänsärky ja yleinen huonovointisuus iskee nopeasti, jos ei syö suolaista. Mitä tapahtuisikaan, jos suola täällä kävisi suolattomaksi...!?!
Vertauksista arkiseen aherrukseemme täällä. Tällä viikolla olemme todenteolla uppoutuneet paperituotteiden tekoon. Valmiina ovat nyt kirjat, kortit, valokuvakehykset ja muistipaperilaatikot meidän omasta paperista. Paperi on saanut myös väriä, keltaista ja violettia. Tällä hetkellä meillä on kaksi paperioppilasta, Vincent ja Abby, jotka ovat todella innostuneet tästä hommasta. Olemme heistä tosi ylpeitä!
Teemme montaa asiaa yhtaikaa, joten joka juttu etenee aavistuksen hitaasti. Viime viikolla aloitimme ensimmäisen kerran laatia tekstiä naisten Memory Book-muistelukirjoihin. Kaikki ei ihan sujunut suunnitelmien mukaan. Sen sijaan, että naiset olisivat kirjoittaneet elämäntarinoitaan, keskittyivät he kirjojen koristeluun. Tälle viikolle piti sitten laatia ihan uudet suunnitelmat. Jokainen nainen sai oman opettajan, joka haastattelee ja kirjoitaa tarinan. Nämä naiset eivät siis osaa kirjoittaa ja nekin, jotka osaavat, eivät osaa tuottaa omaa tekstiä, ainakaan englanniksi. Omien opettajien avulla tarinat ovat todella edenneet ja olemme oppineet paljon näiden naisten elämästä ja paikallisista tavoista.
Liikuttavan hetken vietimme myös paperityön ääressä, kun toinen oppilaistamme kertoi omasta tautastaan. Hän menetti 8-vuotiaana molemmat vanhempansa Ruandan kansanmurhassa. Vanhemmat tapettiin ja myöhemmin neljä sisarusta tuli turvaan Ugandaan. Täällä he ovat eläneet toisiaan tukien. Hiljaittain he olivat käyneet Ruandassa. Muistot olivat niin kipeitä, ettei tämä nuori työkaverimme voi kuvitella palaavansa kotimaahansa. Kävimme pitkän keskustelun anteeksiannosta..
Huomenna huristamme autolla Nairobiin lähettipäiville huolehtimaan lasten ja nuorten ohjelmasta, joten vaihtelua tiedossa!

Aaltoja kulttuurishokin ajoilta

Tanaan se iski ensimmaisen kerran. Kulttuurishokki. Eilen viela hassunhauskalta tuntunut tapa on tanaan arsyttavan epakaytannollinen kayttaytymismalli. Koko jutun laukaisi pieni, suomalaisten syksyyn luonnollisesti kuuluva asia, flunssa. Yhtakkia olen yliherkka kaikelle oudolle, uudelle. Pelkaan, etta joku viela huomaa takakirean tunnelmani. Yritan paasta nopeasti toista kotiin heittaytyakseni teemukin ja SUOMALAISEN naistenlehden kanssa sohvalle. Olen suomalainen ja suomalaisuus on niin ihanaa!!
Naistenlehti on kaksi vuotta vanha, sisustusvinkit ovat siis jo poissa muodista, mutta en anna sen hairita. Selaan lehtea, sisustuksen lisaksi pukeutumisvihjeita, meikkimainoksia, humanistien ajatuksia ihmisen hyvyydesta ja kaikkivoipaisuudesta, kuuminta muotia.. Tuijotan kasissani lepaavan lehden sivuja kokien suunnatonta muukalaisuutta. Mita tama on, kenelle tama lehti on tehty ja mita varten? Yksikaan asia ei kohtaa nykyista todellisuuttani. Varikkaiden sivujen esittelemat yltakyllaiset kodit, viimeista piirtoa myoden viimeistellyt naiset, tarinat elamassaan mainetta saavuttaneiden ihmisten voittoisista ajatuksista ja ajanviettotavoista. Jossakin mieleni taka-alalla seikkailee kaukainen muisto siita, etta viela hetki sitten naiden sivujen anti taytti minunkin elamani. Nyt en ole tuossa maailmassa, mutten ole tassakaan. Varisen hammentyneena kahden maailman rajalla kuulumatta kumpaankaan.
Laitan lehden pois. Se ei poistanut kulttuurishokkiani, vaan teki yhden lisaa. Mietin millaista on elaa ulkomaalaisena Suomessa. Millaista on olla suomalainen, vaikka kaikkien silmissa on muukalainen. Vaikka viettaisin koko loppu elamani Ugandassa, eivat paikalliset koskaan ajattelisi minun olevan ugandalainen. Olisin aina muzungu, valkoinen rikas amerikkalainen.

Maailmoita aitojen sisällä

Tämä viikko on eletty missikisojen jälkihuumassa, vaikkei voittajan valinta tapahtunutkaan länsimaisen demokratian säännöillä (ja ehkäpä osittain siksi emme voittajan kuvaa julkaise!). Sormet ovat jo melkein toipuneet viiden tunnin kuvauspestistä ja varpaat elämäni ensimmäisten high hillsien käytöstä. Kuten aiemmin todettu, täällä on menty mutamajoista missikisoihin. Olemme nimittäin olleet mukana muutamilla kotikäynneillä hämmästelemässä, millaisissa olosuhteissa ihmiset voivat asua ja vielä olla onnellisiakin. Ajatteleppa, jos vessassi olisi pihalle parin riu-un varaan viritetty reikäinen kangasseinämä, joka kätkee taakseen pienen kuopan, johon kaikki naapuritkin käyvät asiansa toimittamassa. Tai jos ei olisi vessaa lainkaan ja pitäisi hoitaa homma muovipussiin. Kysytkö miksi, niinkuin minä? Miksi maailmassa on köyhiä, miksi joillakin ei ole mitään ja toisilla on kaikkea? Kysyn, kysyn ja lopulta iloitsen mahdollisuudesta auttaa. En vahdi jokaista suupalaani köyhien vatsojen kuristessa aidan toisella puolella, mutta annan kaikki osaamiseni ja voimavarani työhön joka tähtää kauskantoisiin ratkaisuihin elintason parantamiseksi, edes inhimillisen tason saavuttamiseksi. En voi uhrata kaikkeani ensimmäisen tarvitsevan kohdalla, koska hänen perässään astelee vielä suuremmassa hädässä oleva. On oltava tasapuolinen ja silti tasapuolisuus ei koskaan toteudu, ei missään suhteessa, ei tässä maailmassa.
Olemme niin erilaisia, puhumme ja pukeudumme eri tavalla, olemme eri värisiä, tukkakin kasvaa eri tahtiin. Silti olemme niin läheisiä, tunnemme samoin, itkemme ja nauramme samoin, yhteinen halaus lämmittää meitä molempia. Kuilu välillämme on erottava, mutta rakennamme sillan sen yli ja kohtaamme.
Jostakin ajatusmaailmaani on takertunut yleisenä totuutena, että afrikkalaiset ovat laiskoja. En ole vielä tavannut yhtäkään laiskaa ugandalaista. Päinvastoin! Nämä ihmiset ahertavat pyyteettömästi tehtävissään kuutena päivänä viikossa aamukahdeksasta iltaviiteen. Kotona odottaa veden kanto pahimmillaan kilometrien päästä. Kokkaus hiilipannulla ulkona. Pyykkien pesu käsin. Kotona tehtävät työt lisäansion saamiseksi, jotta nuorimmainenkin voisi joskus aloittaa koulun. Iltaseitsemältä on jo pilkkopimeää, silloin ei voi enää liikkua mihinkään. Sunnuntaiaamuna ei nukuta pitkään, vaan kirkkoon suunnataan kahdeksaksi, kävellen. Vauva laitetaan selkäriepuun ja kengät jalkaan niille, joille löytyy sopivat. Yksnhuoltajaäidin viidestä lapsesta yksi on poimittu kadulta perheeseen, joka tuolloin oli koditon. Hymyillen ja halaten tämä nainen antaa vierailleen itse tekemänsä paperikorut lahjaksi, hänen kahden päivän työnsä.
Ei, tämä ei ole unta. Nipistän vielä itsenäni ja tiedän olevani hereillä. Vielä yksi mahtuu matatuun, paikalliseen reittibussiin, jota kutsutaan taxiksi. Mutta meitä on kaksi, näytän kaksi sormea pystyssä. Sisään, vinkkaa rahastaja. Kysyn hintaa samalla, kun ahtaudumme täyteen penkeillä varustettuun Toyota Hiaceen, jonka takaikkunassa lukee "Praise be to God". 1000 shillinkiä eli 30 senttiä per pää. Istun puoliksi rahastajan sylissä. Jos liukuovi nyt aukeaisi, olisimme kaikki tien sivussa yhtenä kasana. Hiace puskee mäkeen tiellä, jossa on neljä kaistaa yhteen suuntaan ja auton mentäviä kuoppia. Taakse jää pikimusta kaasupilvi. En voi kääntyä katsomaan sitä, mutta tiedän sen katsoessani muita matatuja meidän bussimme avoimesta ikkunasta. Bussipysäkkejä ei ole, mutta vinnkkaamme rahastajalle, että haluamme jäädä pois tässä, missä muutkin matatut pudottavat asiakkaitaan tien varteen. Työnnän likaisen ja haisevan tonnin setelin rahastajalle ja olen kiitollinen, pääsimme sinne, mihin pitikin ja maksoimme kuten paikalliset, emme "valkoisten hintaa".
"Slowly, slowly", sanon kuskille. Tällä kertaa kuljemme boda-bodilla eli moottoripyörän perässä istuen. Ilman kypärää, ilman liikennesääntöjä, aivan liian lujaa vauhtia. Kuski näyttää 15-vuotiaalta. Pidän kiinni repustani ja toisella kädellä bodan takavalon ritilästä. Kurvissa tartun reppukäden sormilla kuskin puseronhelmaan. Rukoilen. Lapsuuden iltarukous tulee ensimmäisenä mieleen: "Rakas Jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä..." Ehdin rukoilla saman rukouksen ainakin viidesti kahden kilometrin matkalla. Ihan pienen hetken nautin tuulesta, joka viuhuu korvissa ja hulmuttaa tukkaa. Sitten kuski lisää kaasua ja muistan taas, etten ole huvipuistossa.
Tällä ja viime viikolla olemme ahkeroineet muistelukirjaprojektin parissa. Muistelukirja on vanhemman kirja lapselle. Kirjaan talletetaan tärkeät tiedot perheestä, suvusta, lapsen kehityksestä. Hiv-positiivinen ihminen sairastuu tilastojen mukaan aidsiin ja sen myötä johonkin vakavaan sairauteen 10 vuoden kuluttua hiv:n toteamisesta. Kuoleman läheisyys on siis ihan todellinen. Kouluikäisille tai nuoremmille lapsille harvoin puhutaan perheen vaiheista, varsinkin jos niihin liittyy jotakin traakista. Vanhemman kuollessa tieto lapsen varhaisista vaiheista ja todellisista juurista katoaa. Caring Handsin naiset ovat tarttuneet muistelukirjaprojektiin innolla. Olemme päällystäneet kirjoja puun kuoresta valmistetulla kankaalla ja ugandalaisilla printeillä varustetuilla kankailla. Jokainen nainen on saanut opastuksellamme valmistaa omin käsin tehdyn paperin kirjan koristeluun. Ensi viikolla alemme paneutua kirjan sisältöön tarkemmin.
Paperin valmistus on siirtymässä paikallisiin käsiin, kun saimme torstaina paperinvalmistusoppilaan. 22-vuotias Vincent tekee päivisin työtä Caring Handsille tienatakseen rahat yliopisto-opintoihin, joita hän tekee illalla töiden jälkeen. Monen opiskelu tökkää maksamattomiin lukukausimaksuihin ja ammatti jää saamatta.
Huomenaamulla tähtäämme yhdeksäksi supermarketin takana sijaitsevaan seurakuntaan, johon ystävämme Apophia meidät kutsui. Apophiakin joutui keskeyttämään yliopiston, koska hänen oli mentävä töihin. Apophia tienasi pikkusiskonsa lukukausimaksuja varten, jotta sisko saisi koulun päätökseen. Apophialla on kaksi siskoa ja yksi ystävä, joiden kanssa hän asuu. He ovat kaikki orpoja. Aiemmin isoveli huolehti siskoistaan, mutta vuosi sitten veli katosi iltakävelyllä. Tytöt ovat asuneet talossa, jossa ei ole kuin pahvia seinissä ja riepuja katolla hidastamassa veden tuloa sisään. Caring Handsin avulla he saivat uuden kodin, johon saimme kutsun tulla käymään huomisen jumalanpalveluksen jälkeen. Apophia sai avustusta lukukausimaksuihin ja hän pääsee jälleen opintojen pariin. Vanhempi sisko ja ystävä aloittavat taloudellisen tuen avulla ompelukoulun. Kaikki muutokset tapahtuivat yhdessä viikossa!
Talot, ostoskeskukset ja hotellit on täällä ympäröity aidoilla. Aitaa katsoessa ei voi koskaan arvata, millainen maailma aidan toiselle puolelle kätkeytyy. Aidan suojissa voimme elää yltäkylläistä elämää, kokea turvaa, saada edes hiukan kaivattua yksityisyyttä, mutta aita ei suojaa ääniltä, hajuilta ja sääilmiöiltä. Elämme kaikki saman taivaan alla.

Mutamajasta missikisoihin

Musunkus in Kampala!

Meillä on meneillään vaihtelun vuoksi osittainen sähkökatkos. Täydellisiä sähkökatkoksia on ollut pitkin viikkoa, mutta ne ovat kestäneet vain hetken. Ukkosta on ilmassa. Lähes joka päivä on pienempi tai isompi myrsky. Onko täällä siis syksyistä? Kylmää, harmaata ja märkää? Ei suinkaan! Lämpötila on päivittäin lähellä kolmeakymmentä, rusketus syvenee ja hikeä pukkaa. Sateen jäljet kuivuvat hetkessä.

Tänään kävimme punttisalilla (meillä on siis myös vapaa-aikaa). Matkat punttisalille ja –salilta olivat aikamoinen ympäristökatsaus lähiseutuun. Mutta aloitetaan kuitenkin siitä salista. Kolmella eurolla (10 000 shillinkiä) pääsimme upouudelle pikkusalille, jossa oli henkilökuntaa jokaisella nurkalla ja yhdet ainoat asiakkaat eli me. Madonnan tahdissa puntti nousi mukavasti, kun lihakset olivat jo valmiiksi lämpimät (täällä ei paljon kiristele) ja salin traineri vahti toisella silmällä meitä (ja toisella nukkui). Urheilusta tulee nälkä, joten suuntasimme viereiseen supermarkettiin, jossa soi kantrimusa niin kovalla, ettei pullatiskin hoitaja meinannut saada tilauksistamme selkoa. Maitokylmäallasta (maito on pussissa) hoitaneet NELJÄ poikaa heiluivat musiikin tahdissa, samoin kuin kassaneidit ja tavaroiden pussituksesta huolehtiva nuori mies. Tunnelma oli aavistuksen epätodellinen, aivan kuin jossain 60-luvun musikaalissa… Missä se piilokamera oli!?

Sitten siitä jännittävämmästä osuudesta eli kävelymatkasta, joka kesti tunnin suuntaansa… Suojateitä ja kävelyteitä ei ole, joten kuljimme autotien roskaista reunaa, niin kuin muutkin. Matkan aikana meille tarjottiin varmastikin parikymmentä kertaa kyytiä taksilla, boda-bodalla tai matatulla. Ilma oli täynnä kerosiinin, dieselin ja bensan katkua sekä roskien poltosta nousevia hajuja. Ohittaessamme ostoskioskeja hajuihin lisättiin savustettua kalaa, eläviä kanoja häkissä odottamassa ostajaa ja roikkumassa oleva verinen lihakimpale. Silmät täyttyivät pölystä, mutta ne oli silti syytä yrittää pitää auki, koska tiessä on kuoppia joka puolella ja auto tai moottoripyörä voi hurahtaa kohdalle melkein mistä suunnasta tahansa. Kadun varrella leikkineet lapset lopettivat leikkinsä meidät nähdessään ja huusivat nauraen ”musunku, musunku” (tarkoittaa valkoista). Rohkeimmat juoksivat tervehtimään kädestä pitäen: ”How are you?” Ja mehän olimme joka kerta ihan ”fine” kaikesta pölystä ja hiestä huolimatta. Häkissä olleiden kanojen lisäksi näimme siivistä kannetun kanan ja vapaana keskellä tietä kulkevan kanan kymmenen tipunsa kanssa. Puolitoistametriä korkeat haikarat lentelivät päämme yli syömään roskia tien toiselta puolelta yhdessä irtokoiran kanssa. Vapaana kulkeva vuohi ja myöhemmin myös kili kuuluivat näkemiimme eläinmaailman ihmeisiin.

Kulttuurikokemuksia mahtuu myös työaikaan. Etsimme maalin sekoittajaa, joka sopisi porakoneeseen. Kävimme läpi kymmenkunta erilaista rauta- ja maalikauppaa löytämättä sitä, mitä etsimme (ihan ensimmäisessä paikassa se olisi ollut, mutta tuossa paikassa on ennenkin huijattu hinnassa ja samaa yritettiin jälleen). Lähimpänä keskustaa sijainneessa suuressa rautakaupassa meille tarjottiin ensimmäiseksi pikku limsapullot (lämmintä kokista pillillä pullosta). Sitten meidät vietiin kiertokävelylle takahuoneeseen, varastoon ja seuraavaan kerrokseen, jossa oli kymmenessä huoneessa tavaraa paketissa. Paloletkuja, salaojaputkia, poranteriä, haravoita… Yritimme limsapullot kädessä näyttää kovin kiinnostuneilta. Lopuksi kiittelimme palvelusta, emmekä ostaneet mitään, koska sitä, mitä etsimme, ei ollut. Eli terveiset vaan nimeltä mainitsemattomille sukulaisille, jotka työskentelevät rautakaupassa, missä on limsat!?

Tällä viikolla olemme keitelleet banaanipuunkuorta hiilikeittimellä.

Soseutimmepäivän ajan keitetyn kuoren ja teimme siitä ensimmäiset paperikokeilut. Paperista tulee sitkeää ja hauskan ruskean väristä. Keitoksemme ovat saaneet paljon huomiota, jopa puutarhurimme tuli varta vasten kurkkaamaan kattilaan. Tutustuimme paikalliseen yritykseen, jossa valmistetaan kierrätyspaperia ja saimme joitakin arvokkaita vihjeitä omaan projektiimme. Näillä näkymin valmistamme paperia yhdessä kaikkien Caring Hands:n 60 naisen kanssa. Naiset alkavat laatia muistokirjoja lapsilleen ja kirjoista pitäisi tehdä kauniit ja uniikit, joten itse tehty paperi puoltaa paikkansa samoin kuin paperihelmikoristelu.

Viikon surullisin hetki oli, kun isä toi immuunipuutoksesta kärsivän koululaispoikansa boda-bodalla ja kantaen Caring Hands:n toimiston eteen. Hiv-positiivisen yksinhuoltaja isän ainut poika oli niin heikossa kunnossa, että pystyi hädin tuskin hengittämään. Silmän valkuaiset olivat muuttuneet kirkkaan keltaisiksi ja koko pojan heikko olemus oli kangistunut. Ennen kaikkea poika oli peloissaan, kyyneleet valuivat hänen maatessaan siinä kovalla alustalla ja naisten ympäröidessä hänet. Poika järjestettiin sairaalaan, jossa todettiin hänen hemoglobiininsa olevan 43. Verensiirrolla hemoglobiini saatiin nousemaan seuraavana päivänä 52:een. Naiset ympäröivät pojan rukouksilla ennen sairaalaan lähtöä ja niin teemme kaikki täällä edelleen.

Koruja ja kasintehtya paperia

Mita olemmakaan kahdessa viikossa tehneet taalla? Ensimmaisen viikon tyoskentelimme paperihelmien parissa. "Helmientekijanaiset" tulevat toihin aamu kahdeksaan, joten yritamme pysya heidan aikataulussaan. Aloitimme uusien korumallien suunnittelusta ja protojen valmistamisesta. Ei muuta kuin kasa helmia lautaselle, siimaa ja karsivallisyytta mukaan. Ne helmet kun eivat syntyneetkaan niin nopsaa, kuin kuvittelin. Ahkeria ja taitavia naisia nama oikeat helmentekijat. Saimme kuitenkin Milkan kanssa valmistettua protoja mm. korvakoruista, rannerenkaista seka sormuksista. Parasta oli tyoskentely yhdessa naisten kanssa. Puolin ja toisin kavimme ihastelemassa syntyneita tuotoksia. Osat naisista tyoskenteli lattialla mattojensa



paalla seka poytien ymparilla katoksessa ja osat (mun lempparipaikka) pihalla palmujen tai muiden puiden katveessa. Tyoymparisto on taalla inspiroiva. Toita tehdessa aikataulut todellakin unohtuvat ja hetkessa kello lahestyy jo viitta, mika tarkoittaa tyopaivan paattymista. Olen unohtanut taalla ollessani kellon ja viikonpaivat, mika tuntuu hassulta.

Talla viikolla aloitimme uuden projektin, kasintehdyn paperin valmistamisen. Talla hetkella Happosten autokatos toimii paperitehtaana. Kierratysteema jatkuu myos paperin valmistuksessa. Toimistosta saimme paperisilppua ja ulkoa sadevetta, josta teimme paperimassan...tai siis Paul teki sen meille porakoneella. (Milkalle kylla hyvasta yrityksesta ja rohkeudesta tarttua porakoneeseen pisteet :) Paikallinen puuseppa teki meille tilaustyona hienot seulat ja kaupungista hankimme muoviamparit. Teimme erilaisia paperiliemia astioihin, joihin sekoitimme mm. kuivattuja lehtia, kukkia, banaanipuunkuorta, heinia. Syntyneet paperit kannoimme kankaan paalla aurinkoon, missa ne kuivivat hetkessa. Valmiita paperikasoja kertyikin niputtain loppuviikosta. Mun yhdeksi lempparipaperiksi tuli bantskupuunkuoripaperi, silla paperinpinta on elava, rouhea ja koliulotteinen. Tehdas toimi hyvin ja tehokkaasti.. ehka vahan liiankin silla valilla oli itsekin
kuin kavelevapaperi. Paperimossoa loytyi nimittain hiuksista ja vaatteista. Mutta hyva niin.. syntyneista papereista on seuraavaksi hyva lahtea ideoimaan ja valmistamaan tuotteita. Niita tehdessa vierahtaa ensi viikko nopeasti.

-Sanna.

T.I.A.

Arvaatko, mita tuo tarkoittaa? Se selvinnee, kun luet eteenpain. Jos alkuperainen suunnitelma olisi pitanyt paikkansa olisimme nyt ostamassa lisaa lakkaa paperihelmiin ja korulukkoja. Taman jalkeen olisimme menneet kangaskauppaan ja punttisalille. Mutta nyt istumme sisalla. Kaupunkiin ei ole menemista, jos haluaa sailyttaa henkikultansa. Taistelua on kayty kohta kolme paivaa, asein, palavin renkain ja kivin. Jonkinlainen valtataistelu, josta emme paljon ymmarra. Kuka on hyvis, kuka pahis? Kuka tietaa. Mutta kaikki taistelualueelle osuvat ovat vaarassa eli maarays kuuluu: pysykaa kotona. Jostakin tosin tuli viesti, etta kaupungille voi menna. Viesti osoittautui valheeksi. Kotona siis askarrellaan uusia tuotteita itse valmistamastamme paperista ja helmista.

Eilen saimme kuulla helmia tekevien naisten tarinoita. Kyyneleet valuivat. Koskettavinta oli heidan kiitollisuutensa. Kiitos elamamme ensimmaisista patjoista, kodista, jossa on katto, siita, etta veitte minut sairaalaan, kun olin kipea, kiitos, etta olette minulle perhe. Kiitos teille jokaiselle, joka on myynyt ja ostanut naiden naisten valmistamia koruja. Apu on tullut perille, se on ihan todellista.

Ukkonen jyrisee. Sadekausi on meneillaan, mutta joka paiva olemme paistatelleet helteessa. Sade tulee kertarysayksena ja menee saman tien. Alkuviikosta olimme jaada myrskyn paiskaamien oksien alle seistessamme sairaalan pihalla tapaamassa erasta hyvin pienta poikaa. Tuo poika on 15-vuotias, mutta 7-vuotiaan kokoinen. Han aloitti juuri koulun. Han on kaveleva ihme, hiv-positiivinen poika, joka oli kuolemassa sairaalassa huonon hoidon takia. Suomalaiset taalla loysivat hanet, ruokkivat ja rakastivat, ja poika vahvistui. Tama kirkassilmainen nuori herra halasi meidat taysin vieraat valkoiset naiset moneen kertaan, kun annoimme hanelle Suomesta lahetettyja vaatteita.

Samalla reissulla poliisi meinasi vieda automme. Kuskimme ajoi poliisin mielesta pain punaisia (jota on kylla tassa kaaottisessa liikenteessa taysin mahdoton todistaa). Poliisi pidatteli meita mita ilmeisemmin rahan (lue: lahjusten) toivossa. Han keksi ihan itse uusia lakipykalia ja oli vahvasti sita mielta, etta auto jaa nyt tahan. Lopulta asia selvisi puhumalla ja paasimme jatkamaan matkaa puolen tunnin viivytyksen jalkeen. This Is Africa!

P.S. Kertoilkaahan ystavat, mita teille kuuluu! Kylla taalla ystavia tulee ikava, vaikka koko ajan sattuu ja tapahtuu. Tosiystavia ei korvaa mikaan :).

Keskiviikko Kampalassa

Toisessa kuvassa on meita kasvien keraamisessa auttanut tytto, joka puhuu huikean hyvaa englantia ja tuntee kaikki kasvit. Heinasirkan han poimi meidan iloksi!! Toisessa kuvassa on vastapainen kukkula, jota katselemme joka paiva. Siella talot ovat ihan oikeita savimajoja.

Karibuni!! Eli tervetuloa! Valkoinen talo kukkulan laella on meidän majapaikkamme. Näköalat ovat upeat. Tilaa on jokaiselle ja suihku toimii hyvin (toisin kuin odotin). Ylellisyys päättyy portin toiselle puolelle. Tällainen tämä maa on, elintasokuilu näkyy kaikessa. Köyhä ja rikas kävelevät samaa katua. Mutta parhaimmillaan käsikädessä, kuten täällä Caring Hands:ssä saamme päivittäin kokea. Naiset, joiden kanssa teemme työtä, ottavat meidät aamuisin halaten vastaan. Nauramme yhdessä, hämmestelemme avoimesti erilaisuuttamme, ponnistelemme yhteisen päämäärän eteen ja illalla halaamme jälleen ennen kotimatkaa. Monet naisista elävät hyvin alkeellisissa olosuhteissa yksinhuoltajina suurelle lapsilaumalle. Suuri osa heistä on hiv-positiivisia. Elämä on taistelua jokapäiväisen leivän eteen ja silti kaikki jaksavat hymyillä, olla ystävällisiä, huomioida toisia.. Täällä ei koskaan tarvitse olla yksin. Aina on ympärillä ihmisiä, joiden kanssa jakaa tämä hetki. Huominen tulee aikanaan. Tuoko se mukanaan sateen vai paisteen, sitä ei kukaan mieti tänään.

Olemme tarttuneet työhön kaikella luovalla voimallamme. Uusia korumalleja on syntynyt, paperinvalmistusvälineet ovat hankinnassa, suunnitteilla on tuotteita papyruksesta ja norsun.... jätöksistä! Kaikki ideat eivät suinkaan ole meidän, vaan ovat olleet täällä muhimassa ja odottamassa aikaa, jolloin joku innokas ja osaava tarttuu mahdollisuuksiin. Eilen kävimme Kampalan käsityötorilla tutkimassa, mitä kaikkea täällä valmistetaan. Taitoa ja työvoimaa löytyy yllin kyllin.

Tänä aamuna tähtäsimme Kampalan keskustaan aamukahdeksan jumalanpalvelukseen, Watoto -seurakuntaan, joka on kuuluisa lapsikuorostaan. Kuoron uutta esitystä lähdemme katsomaan tunnin kuluttua. Koko yön kuuntelimmekin jo naapurustosta kantautuvaa kuorolaulua. Lähikirkossa oli koko yön kestävä jumalanpalvelus. Edellisenä yönä samanlainen oli jossain toisessa kirkossa tässä lähellä. Sitä edellisenä jossakin lähibaarissa oli koko yön musabileet. Päivällä tehdään työt, yöllä muu..? Kukko laulaa aamuviidestä aamuseitsemään ja roskien poltosta nousevan savun haju tunkeutuu ikkunoista sisään kaikkina vuorokauden aikoina. Mutta juuri tuota Afrikkaan kuuluvaa tuoksua olin kaivannut. Tänään on satanut ensimmäisen kerran päivällä. Sähkötkin oli poikki useamman tunnin. Rauhallinen sunnuntai sisätiloissa siis.

Here we are!!! Siis ollahan perillä.

Ollaan asetuttu Kampalaan asumaan. Lämmintä on sopivasti. Kesävaatteet kuluu käytössä. Afrikan tuoksut on jännittäviä, mulle kaukaa tuttuja, Sannalle uusia. Työhön on tutustuttu tänään. Eli artenomien työharjoittelut ovat käynnistyneet! Ensimmäinen kotikäynti takana, korusuunnitelmat vauhdissa. Uusia suunnitelmia uusistasta materiaaleista pohdittiin myös. Kaupungin olemme nähneet vain pimeällä autosta, lentokentältä tullessa. Paikalliset ja suomalaiset työkaverit ovat mukavaa porukkaa, rento tunnelma.
Milka

Tosiaan kaikki täällä on minulle uutta. Jännittävää, innostavaa, mielenkiintoista... ensimmäinen kokonainen päivä takana ja monta mielenkiintoista päivää edessä. Suoritan ensimmäistä Tekstiilimuotoilun opiskeluihini liittyvää työharjoitteluani täällä Caring Hands:ssä, upeiden ihmisten ja paperikorujen valtakunnassa. Suunnitelmat meidän kolmen kuukauden harjoittelujaksolle alkavat jo hahmottua vähitellen. Matka jatkuu....
Sanna