Maailmoita aitojen sisällä

Tämä viikko on eletty missikisojen jälkihuumassa, vaikkei voittajan valinta tapahtunutkaan länsimaisen demokratian säännöillä (ja ehkäpä osittain siksi emme voittajan kuvaa julkaise!). Sormet ovat jo melkein toipuneet viiden tunnin kuvauspestistä ja varpaat elämäni ensimmäisten high hillsien käytöstä. Kuten aiemmin todettu, täällä on menty mutamajoista missikisoihin. Olemme nimittäin olleet mukana muutamilla kotikäynneillä hämmästelemässä, millaisissa olosuhteissa ihmiset voivat asua ja vielä olla onnellisiakin. Ajatteleppa, jos vessassi olisi pihalle parin riu-un varaan viritetty reikäinen kangasseinämä, joka kätkee taakseen pienen kuopan, johon kaikki naapuritkin käyvät asiansa toimittamassa. Tai jos ei olisi vessaa lainkaan ja pitäisi hoitaa homma muovipussiin. Kysytkö miksi, niinkuin minä? Miksi maailmassa on köyhiä, miksi joillakin ei ole mitään ja toisilla on kaikkea? Kysyn, kysyn ja lopulta iloitsen mahdollisuudesta auttaa. En vahdi jokaista suupalaani köyhien vatsojen kuristessa aidan toisella puolella, mutta annan kaikki osaamiseni ja voimavarani työhön joka tähtää kauskantoisiin ratkaisuihin elintason parantamiseksi, edes inhimillisen tason saavuttamiseksi. En voi uhrata kaikkeani ensimmäisen tarvitsevan kohdalla, koska hänen perässään astelee vielä suuremmassa hädässä oleva. On oltava tasapuolinen ja silti tasapuolisuus ei koskaan toteudu, ei missään suhteessa, ei tässä maailmassa.
Olemme niin erilaisia, puhumme ja pukeudumme eri tavalla, olemme eri värisiä, tukkakin kasvaa eri tahtiin. Silti olemme niin läheisiä, tunnemme samoin, itkemme ja nauramme samoin, yhteinen halaus lämmittää meitä molempia. Kuilu välillämme on erottava, mutta rakennamme sillan sen yli ja kohtaamme.
Jostakin ajatusmaailmaani on takertunut yleisenä totuutena, että afrikkalaiset ovat laiskoja. En ole vielä tavannut yhtäkään laiskaa ugandalaista. Päinvastoin! Nämä ihmiset ahertavat pyyteettömästi tehtävissään kuutena päivänä viikossa aamukahdeksasta iltaviiteen. Kotona odottaa veden kanto pahimmillaan kilometrien päästä. Kokkaus hiilipannulla ulkona. Pyykkien pesu käsin. Kotona tehtävät työt lisäansion saamiseksi, jotta nuorimmainenkin voisi joskus aloittaa koulun. Iltaseitsemältä on jo pilkkopimeää, silloin ei voi enää liikkua mihinkään. Sunnuntaiaamuna ei nukuta pitkään, vaan kirkkoon suunnataan kahdeksaksi, kävellen. Vauva laitetaan selkäriepuun ja kengät jalkaan niille, joille löytyy sopivat. Yksnhuoltajaäidin viidestä lapsesta yksi on poimittu kadulta perheeseen, joka tuolloin oli koditon. Hymyillen ja halaten tämä nainen antaa vierailleen itse tekemänsä paperikorut lahjaksi, hänen kahden päivän työnsä.
Ei, tämä ei ole unta. Nipistän vielä itsenäni ja tiedän olevani hereillä. Vielä yksi mahtuu matatuun, paikalliseen reittibussiin, jota kutsutaan taxiksi. Mutta meitä on kaksi, näytän kaksi sormea pystyssä. Sisään, vinkkaa rahastaja. Kysyn hintaa samalla, kun ahtaudumme täyteen penkeillä varustettuun Toyota Hiaceen, jonka takaikkunassa lukee "Praise be to God". 1000 shillinkiä eli 30 senttiä per pää. Istun puoliksi rahastajan sylissä. Jos liukuovi nyt aukeaisi, olisimme kaikki tien sivussa yhtenä kasana. Hiace puskee mäkeen tiellä, jossa on neljä kaistaa yhteen suuntaan ja auton mentäviä kuoppia. Taakse jää pikimusta kaasupilvi. En voi kääntyä katsomaan sitä, mutta tiedän sen katsoessani muita matatuja meidän bussimme avoimesta ikkunasta. Bussipysäkkejä ei ole, mutta vinnkkaamme rahastajalle, että haluamme jäädä pois tässä, missä muutkin matatut pudottavat asiakkaitaan tien varteen. Työnnän likaisen ja haisevan tonnin setelin rahastajalle ja olen kiitollinen, pääsimme sinne, mihin pitikin ja maksoimme kuten paikalliset, emme "valkoisten hintaa".
"Slowly, slowly", sanon kuskille. Tällä kertaa kuljemme boda-bodilla eli moottoripyörän perässä istuen. Ilman kypärää, ilman liikennesääntöjä, aivan liian lujaa vauhtia. Kuski näyttää 15-vuotiaalta. Pidän kiinni repustani ja toisella kädellä bodan takavalon ritilästä. Kurvissa tartun reppukäden sormilla kuskin puseronhelmaan. Rukoilen. Lapsuuden iltarukous tulee ensimmäisenä mieleen: "Rakas Jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä..." Ehdin rukoilla saman rukouksen ainakin viidesti kahden kilometrin matkalla. Ihan pienen hetken nautin tuulesta, joka viuhuu korvissa ja hulmuttaa tukkaa. Sitten kuski lisää kaasua ja muistan taas, etten ole huvipuistossa.
Tällä ja viime viikolla olemme ahkeroineet muistelukirjaprojektin parissa. Muistelukirja on vanhemman kirja lapselle. Kirjaan talletetaan tärkeät tiedot perheestä, suvusta, lapsen kehityksestä. Hiv-positiivinen ihminen sairastuu tilastojen mukaan aidsiin ja sen myötä johonkin vakavaan sairauteen 10 vuoden kuluttua hiv:n toteamisesta. Kuoleman läheisyys on siis ihan todellinen. Kouluikäisille tai nuoremmille lapsille harvoin puhutaan perheen vaiheista, varsinkin jos niihin liittyy jotakin traakista. Vanhemman kuollessa tieto lapsen varhaisista vaiheista ja todellisista juurista katoaa. Caring Handsin naiset ovat tarttuneet muistelukirjaprojektiin innolla. Olemme päällystäneet kirjoja puun kuoresta valmistetulla kankaalla ja ugandalaisilla printeillä varustetuilla kankailla. Jokainen nainen on saanut opastuksellamme valmistaa omin käsin tehdyn paperin kirjan koristeluun. Ensi viikolla alemme paneutua kirjan sisältöön tarkemmin.
Paperin valmistus on siirtymässä paikallisiin käsiin, kun saimme torstaina paperinvalmistusoppilaan. 22-vuotias Vincent tekee päivisin työtä Caring Handsille tienatakseen rahat yliopisto-opintoihin, joita hän tekee illalla töiden jälkeen. Monen opiskelu tökkää maksamattomiin lukukausimaksuihin ja ammatti jää saamatta.
Huomenaamulla tähtäämme yhdeksäksi supermarketin takana sijaitsevaan seurakuntaan, johon ystävämme Apophia meidät kutsui. Apophiakin joutui keskeyttämään yliopiston, koska hänen oli mentävä töihin. Apophia tienasi pikkusiskonsa lukukausimaksuja varten, jotta sisko saisi koulun päätökseen. Apophialla on kaksi siskoa ja yksi ystävä, joiden kanssa hän asuu. He ovat kaikki orpoja. Aiemmin isoveli huolehti siskoistaan, mutta vuosi sitten veli katosi iltakävelyllä. Tytöt ovat asuneet talossa, jossa ei ole kuin pahvia seinissä ja riepuja katolla hidastamassa veden tuloa sisään. Caring Handsin avulla he saivat uuden kodin, johon saimme kutsun tulla käymään huomisen jumalanpalveluksen jälkeen. Apophia sai avustusta lukukausimaksuihin ja hän pääsee jälleen opintojen pariin. Vanhempi sisko ja ystävä aloittavat taloudellisen tuen avulla ompelukoulun. Kaikki muutokset tapahtuivat yhdessä viikossa!
Talot, ostoskeskukset ja hotellit on täällä ympäröity aidoilla. Aitaa katsoessa ei voi koskaan arvata, millainen maailma aidan toiselle puolelle kätkeytyy. Aidan suojissa voimme elää yltäkylläistä elämää, kokea turvaa, saada edes hiukan kaivattua yksityisyyttä, mutta aita ei suojaa ääniltä, hajuilta ja sääilmiöiltä. Elämme kaikki saman taivaan alla.