Päiväntasaajan uutisia

Terveiset lauantaiaamuisen kahvimukin äärestä. Aurinko paistaa ja ympäristö on tutusti täynnä ääniä. Ihan ikkunan takana rakennetaan taloa, tiili kerrallaan. Tuo rakennusprojekti on ollut meneillään tuolla aidan takana koko täällä olomme ajan. Välillä olemme kärsineet unettomuudesta, koska rakentaminen on tapahtunut yöllä, jolloin rakennustarkastajat eivät liiku. Nyt tuo ilman vatupassia tai luotilankaa rakennettu tiilisokkelo on jo niin korkea, että rakennusmiehet voivat kuluttaa aikaansa seisomalla katolla ja tuijottamalla herkeämättä ja avoimesti meille sisälle... Ihan kuin eläisi BB-talossa!
Kohta seuraa yllätys! Aion kävellä Caring Hands:lle täyden muffinssi- ja keksitarjottimen kanssa. Olemme tehneet viikon ajan inventaariota, joka on vaatinut kaikkien täyden työpanoksen. Rakkaat työtoverimme ansaitsevat kiitoksen. Tänään juhlitaan hyvin tehtyä työtä! Inventaarion tekeminen paljasti jälleen monenlaisia asioita. Ei ainoastaan varaston villakoiria, vaan myös naisten laskutaidottomuuden. Korujen niputtaminen kymmenen nippuihin sujui kohtuullisesti. Afrikkalainen kymmenen on jotain kahdeksan ja kahdentoista väliltä. Mutta kun piti laskea yhteen 85 kymmenen korun nippua oli lopputuloksena 20400 korua.. Urhoollisesti naiset laskivat koruja, laittoivat laatikkoon ja kirjoittivat päälle tuon summan. Ja minä sitten kantelin laatikoita takaisin varastosta uudelleen laskettavaksi. Niin, mutta homma saatiin lopulta tehtyä, ja ah, nyt on niin tyytyväinen olo!
Tänään tapahtuu muutakin mukavaa. Saimme kutsun lounaalle yhden työkaverimme kotiin. Saamme tutustua hänen vaimoonsa ja lapseensa. Hän on todella kiinnostunut jakamaan ajatuksia, pohtimaan asioita eurooppalaisesta ja afrikkalaisesta näkökulmasta ja ymmärtämään enemmän. Emme malttaneet odottaa tähän päivään, juutuimme eilen juttelemaan köyhyyden syistä ja seurauksista. Olimme varsin yksimielisiä siitä, että tietämättämyys ja koulutuksen puute kulkevat vahvasti käsikädessä köyhyyden kanssa. Tästä voisi puhua loputtomasti, mutta lyhyesti sanottuna koulutus, valistus ja opetus ovat avainasioita köyhyyden kierteen katkaisussa ja ihmisten voimauttamisessa. Tietämättömyydessä elävän, uskomuksiin luottavan, luku- ja kirjoitustaidottoman ihmisen tie ulos köyhyydestä on kivinen. Suomalaisena on kovin vaikea hahmottaa, kuinka joku ihminen voi jäädä näin vahvasti sivistyksen ulkopuolelle. Kouluttamattomat vanhemmat eivät välttämättä ymmärrä lastensa koulutustarvetta ja vaikka ymmärtäisivätkin, ei kouluun ole menemistä, jollei ole varaa ostaa lapselle koulupukua, kirjoja, vihkoja, kyniä ja maksaa lukukausimaksuja. Jos lapsia on siunaantunut seitsemän, tilanne on vielä monimutkaisempi. Mitä ylemmillä luokilla lapsi on, sitä kalliimpia ovat lukukausimaksut. Kouluttaako siis yksi lapsi perheestä ammattiin saakka vaiko hankkia kaikille edes alkeellinen lukutaito? Jos nyt heräsi auttamisen halu, niin tiesithän, että Caring Hands:n kautta voit sponsoroida koko perhettä ja mahdollistaa näin tasapuolisesti kaikkien lasten koulunkäynnin, perheen kohtuullisen asumisen ja ravinnon. Olet mukana talkoissa myös ostamalla ja myymällä helmiä. Kaikki tuotto käytetään näiden köyhien perheiden hyväksi. Ota yhteyttä: caringhands.uganda@yahoo.ca.
Kenian matkasta viime viikolta opimme ennen kaikkea jotakin ilmastonmuutoksesta. Puhe ilmastonmuutoksesta voi olla poliittista höpinää ja vallankäyttöä, mutta se, mitä näimme, on ihan todellista. Keniassa sadekausi on kuukauden myöhässä ja nytkin oli satanut vain kolmena päivänä. Kaikki on kuivaa. Mikään ei kasva. Ensinnä näimme seuraukset orpolastenkodissa, norsuorpolasten. Nairobissa on keskus, johon pelastetaan orvoiksi jääneitä norsuvauvoja. Tällä kertaa norsuja oli enemmän kuin koskaan, 32. Kuivuus on tappanut ennätysmäärän norsuja, joilta on jäänyt orpoja. Seuraavaksi lähes kirjaimelliseti törmäsimme seuraaviin kuivuuden uhreihin, lehmiin. Ensin tiensivussa makasi yksi hetki sitten kuollut lehmä. Sitten näimme kaksi, kolme, ja yhtäkkiä olimme keskellä lehmän raatoja. Samalla laitumella laidunsivat vielä elävät, varmaa kuolemaa odottavat, laihat lehmät. Kuolleiden ruhot mätänivät toisten lehmien vieressä. Näkymä oli lohduttoman surullinen, ja haju.... Niinkuin ymmärrät, tämä ei ole tarinan loppu, tämä on vasta alku. Vesi on kaikelle elämälle välttämätön elementti.

Kun suola käy suolattomaksi...

Vertauksissa kehutaan usein olevan viisautta, mutta eivät ne kyllä kaikki ole avartaneet ymmärrystäni. Asioita täytyy tarkastella sopivissa olosuhteissa ja asiayhteyksissä oivallusten saamiseksi. Pidemmän aikaa täällä olen saanut ja joutunut pohtimaan, millainen on hyvä ja millainen on huono palvelija. Ehkä tiesitkin, että meillä on oma kotiapulainen. Kuulostaa aika ylelliseltä! En tiedä ajattelitko asiaa sen pidemmälle, minä en ainakaan.. Millaista on kun neljänä aamuna viikossa kotiisi raahautuu vieras ihminen, milloin milläkin fiiliksellä varustettuna. Tuolle happamalle naamalle pitäisi siinä väsyneenä töihinlähtötohinassa antaa ohjeet ruoanlaittoon, siivoukseen ja pyykkien ripustamiseen. Kuinka voin pyytää itseäni vanhempaa naista vaihtamaan lakanani ja ripustamaan alushousuni narulle? Olenhan hoitanut kaikki asiani itse tähän saakka. Suomalainenhan selviää itse, siis ITSE. Tuo vieras nainen viettää kodissani koko päivän sillä aikaa, kun itse olen poissa. Entä jos hän ripustaa vaatteeni huonosti, tutkii tavarani ja syö jääkaappini tyhjäksi? Miten voin tietää, kun en itse ole paikalla? Varastaminen on täällä osa geneettistä perimää. Käsite "toisen oma" on kovin häilyvä. Entä jos tuo vieras nainen talossani ihastuu parhaaseen mekkooni...
Tähän mennessä mekko on saanut olla rauhassa ja vain muutama paita on mennyt pesussa pilalle. Haasteita on sen sijaan piisannut siivouksen ja ruoanlaiton saralla. Tulen keskellä päivää lounaalle. Tämä vieras nainen nukkuu tuolilla keittiössä ja kuuntelee radiota korviin sattuvalla äänenvoimakkuudella. Kotihengetär on omasta mielestään siivonnut, mutta pöly leijailee kaikkialla. Ruoka on jäänyt tekemättä, koska aamulla en muistanut sanoa, että tänäänkin aion syödä. Pitäisi antaa palautetta. Sanoa, että et ole onnistunut tänään tehtävässäsi ja toivoisin sinun toimivan toisin. Sanat juuttuvat kurkkuun. Kuinka vaikeaa onkaan antaa palautetta. Olemme kahden eri kulttuurin edustajia. Kaksi naista omine siivouskäsityksinemme. Käännyn kannoilla ja mutisen englanniksi kiitoksen tämän päivän työpanoksesta.
Toisessa talossa näen toisenlaisen palvelijan. Hän on hiljainen, kohtelias ja hymyilevä. Hän toimii kuin talon emännän ajatus. Ruoka on ajallaan, se on maittavaa ja jälkiruokakin on asetettu esille. Talo kiiltää päivittäisestä pesusta. Tämä nainen tekee heti, kun pyydetään, eikä koskaan lakkaa hymyilemästä. Kun talon väki lähtee pitkälle matkalle, pitää hän huolta talosta, kotieläimistä ja siitä, ettei kukaan vie talon väen omaisuutta heidän poissa ollessaan. Ehkä hän tuona aikana tekee suursiivouksen, leipoo pakastimen täyteen ja poimii marjat pensaista.
"Kuka siis on uskollinen ja viisas palvelija, jonka talon isäntä asettaa palvelusväkensä esimieheksi katsomaan, että kaikki saavat ruokansa ajallaan?
Autuas se palvelija, jonka hänen herransa palatessaan tapaa näin tekemästä!
Totisesti: herra uskoo hänen hoitoonsa koko omaisuutensa.
"Mutta jos palvelija on kelvoton, hän ajattelee: 'Herrani ei tule vielä pitkään aikaan', ja hän alkaa lyödä tovereitaan ja syö ja juo juoppojen seurassa.
Mutta päivänä, jota tuo palvelija ei arvaa, hetkenä, jota hän ei tiedä, hänen herransa tulee..."
Olen monta kertaa yrittänyt pohtimalla pohtia, mitä käytännössä tapahtuisi, jos suola kävisi suolattomaksi.("Suola on tarpeellista. Mutta jos suolakin menettää makunsa, millä se saadaan taas suolaiseksi?") Viime viikonloppuna istuimme Jinjan matkallamme paikallisen ravintolan puutarhassa nauttimassa lounasta. Päivä oli kuuma ja hiki valui noroina pitkin selkää. Olimme juoneet vettä riittävästi, mutta emme olleet syöneet, joten odotimme ruokaa innolla. Oma ruokani oli hyvin maustettua ja suolaista (Suomessa en käytä suolaa lähes ollenkaan). Olin tyytyväinen, koska tunsin suolaisen ruoan kohentavan oloani. Muilla tilanne oli toinen. Suolapurkki kiersi pöydässä varmasti viidettä kierrosta, kun aloin kysyä, että onko suolassa jokin vika, kun ei se tunnu kenellekään riittävän. "Tää suola on ihan suolatonta!" kuului vastaus. Lounastajien ilmeet olivat tyytymättömät, suorastaan epätoivoiset. Tässä kuumuudessa ei selviä ilman suolaa! Päänsärky ja yleinen huonovointisuus iskee nopeasti, jos ei syö suolaista. Mitä tapahtuisikaan, jos suola täällä kävisi suolattomaksi...!?!
Vertauksista arkiseen aherrukseemme täällä. Tällä viikolla olemme todenteolla uppoutuneet paperituotteiden tekoon. Valmiina ovat nyt kirjat, kortit, valokuvakehykset ja muistipaperilaatikot meidän omasta paperista. Paperi on saanut myös väriä, keltaista ja violettia. Tällä hetkellä meillä on kaksi paperioppilasta, Vincent ja Abby, jotka ovat todella innostuneet tästä hommasta. Olemme heistä tosi ylpeitä!
Teemme montaa asiaa yhtaikaa, joten joka juttu etenee aavistuksen hitaasti. Viime viikolla aloitimme ensimmäisen kerran laatia tekstiä naisten Memory Book-muistelukirjoihin. Kaikki ei ihan sujunut suunnitelmien mukaan. Sen sijaan, että naiset olisivat kirjoittaneet elämäntarinoitaan, keskittyivät he kirjojen koristeluun. Tälle viikolle piti sitten laatia ihan uudet suunnitelmat. Jokainen nainen sai oman opettajan, joka haastattelee ja kirjoitaa tarinan. Nämä naiset eivät siis osaa kirjoittaa ja nekin, jotka osaavat, eivät osaa tuottaa omaa tekstiä, ainakaan englanniksi. Omien opettajien avulla tarinat ovat todella edenneet ja olemme oppineet paljon näiden naisten elämästä ja paikallisista tavoista.
Liikuttavan hetken vietimme myös paperityön ääressä, kun toinen oppilaistamme kertoi omasta tautastaan. Hän menetti 8-vuotiaana molemmat vanhempansa Ruandan kansanmurhassa. Vanhemmat tapettiin ja myöhemmin neljä sisarusta tuli turvaan Ugandaan. Täällä he ovat eläneet toisiaan tukien. Hiljaittain he olivat käyneet Ruandassa. Muistot olivat niin kipeitä, ettei tämä nuori työkaverimme voi kuvitella palaavansa kotimaahansa. Kävimme pitkän keskustelun anteeksiannosta..
Huomenna huristamme autolla Nairobiin lähettipäiville huolehtimaan lasten ja nuorten ohjelmasta, joten vaihtelua tiedossa!

Aaltoja kulttuurishokin ajoilta

Tanaan se iski ensimmaisen kerran. Kulttuurishokki. Eilen viela hassunhauskalta tuntunut tapa on tanaan arsyttavan epakaytannollinen kayttaytymismalli. Koko jutun laukaisi pieni, suomalaisten syksyyn luonnollisesti kuuluva asia, flunssa. Yhtakkia olen yliherkka kaikelle oudolle, uudelle. Pelkaan, etta joku viela huomaa takakirean tunnelmani. Yritan paasta nopeasti toista kotiin heittaytyakseni teemukin ja SUOMALAISEN naistenlehden kanssa sohvalle. Olen suomalainen ja suomalaisuus on niin ihanaa!!
Naistenlehti on kaksi vuotta vanha, sisustusvinkit ovat siis jo poissa muodista, mutta en anna sen hairita. Selaan lehtea, sisustuksen lisaksi pukeutumisvihjeita, meikkimainoksia, humanistien ajatuksia ihmisen hyvyydesta ja kaikkivoipaisuudesta, kuuminta muotia.. Tuijotan kasissani lepaavan lehden sivuja kokien suunnatonta muukalaisuutta. Mita tama on, kenelle tama lehti on tehty ja mita varten? Yksikaan asia ei kohtaa nykyista todellisuuttani. Varikkaiden sivujen esittelemat yltakyllaiset kodit, viimeista piirtoa myoden viimeistellyt naiset, tarinat elamassaan mainetta saavuttaneiden ihmisten voittoisista ajatuksista ja ajanviettotavoista. Jossakin mieleni taka-alalla seikkailee kaukainen muisto siita, etta viela hetki sitten naiden sivujen anti taytti minunkin elamani. Nyt en ole tuossa maailmassa, mutten ole tassakaan. Varisen hammentyneena kahden maailman rajalla kuulumatta kumpaankaan.
Laitan lehden pois. Se ei poistanut kulttuurishokkiani, vaan teki yhden lisaa. Mietin millaista on elaa ulkomaalaisena Suomessa. Millaista on olla suomalainen, vaikka kaikkien silmissa on muukalainen. Vaikka viettaisin koko loppu elamani Ugandassa, eivat paikalliset koskaan ajattelisi minun olevan ugandalainen. Olisin aina muzungu, valkoinen rikas amerikkalainen.

Maailmoita aitojen sisällä

Tämä viikko on eletty missikisojen jälkihuumassa, vaikkei voittajan valinta tapahtunutkaan länsimaisen demokratian säännöillä (ja ehkäpä osittain siksi emme voittajan kuvaa julkaise!). Sormet ovat jo melkein toipuneet viiden tunnin kuvauspestistä ja varpaat elämäni ensimmäisten high hillsien käytöstä. Kuten aiemmin todettu, täällä on menty mutamajoista missikisoihin. Olemme nimittäin olleet mukana muutamilla kotikäynneillä hämmästelemässä, millaisissa olosuhteissa ihmiset voivat asua ja vielä olla onnellisiakin. Ajatteleppa, jos vessassi olisi pihalle parin riu-un varaan viritetty reikäinen kangasseinämä, joka kätkee taakseen pienen kuopan, johon kaikki naapuritkin käyvät asiansa toimittamassa. Tai jos ei olisi vessaa lainkaan ja pitäisi hoitaa homma muovipussiin. Kysytkö miksi, niinkuin minä? Miksi maailmassa on köyhiä, miksi joillakin ei ole mitään ja toisilla on kaikkea? Kysyn, kysyn ja lopulta iloitsen mahdollisuudesta auttaa. En vahdi jokaista suupalaani köyhien vatsojen kuristessa aidan toisella puolella, mutta annan kaikki osaamiseni ja voimavarani työhön joka tähtää kauskantoisiin ratkaisuihin elintason parantamiseksi, edes inhimillisen tason saavuttamiseksi. En voi uhrata kaikkeani ensimmäisen tarvitsevan kohdalla, koska hänen perässään astelee vielä suuremmassa hädässä oleva. On oltava tasapuolinen ja silti tasapuolisuus ei koskaan toteudu, ei missään suhteessa, ei tässä maailmassa.
Olemme niin erilaisia, puhumme ja pukeudumme eri tavalla, olemme eri värisiä, tukkakin kasvaa eri tahtiin. Silti olemme niin läheisiä, tunnemme samoin, itkemme ja nauramme samoin, yhteinen halaus lämmittää meitä molempia. Kuilu välillämme on erottava, mutta rakennamme sillan sen yli ja kohtaamme.
Jostakin ajatusmaailmaani on takertunut yleisenä totuutena, että afrikkalaiset ovat laiskoja. En ole vielä tavannut yhtäkään laiskaa ugandalaista. Päinvastoin! Nämä ihmiset ahertavat pyyteettömästi tehtävissään kuutena päivänä viikossa aamukahdeksasta iltaviiteen. Kotona odottaa veden kanto pahimmillaan kilometrien päästä. Kokkaus hiilipannulla ulkona. Pyykkien pesu käsin. Kotona tehtävät työt lisäansion saamiseksi, jotta nuorimmainenkin voisi joskus aloittaa koulun. Iltaseitsemältä on jo pilkkopimeää, silloin ei voi enää liikkua mihinkään. Sunnuntaiaamuna ei nukuta pitkään, vaan kirkkoon suunnataan kahdeksaksi, kävellen. Vauva laitetaan selkäriepuun ja kengät jalkaan niille, joille löytyy sopivat. Yksnhuoltajaäidin viidestä lapsesta yksi on poimittu kadulta perheeseen, joka tuolloin oli koditon. Hymyillen ja halaten tämä nainen antaa vierailleen itse tekemänsä paperikorut lahjaksi, hänen kahden päivän työnsä.
Ei, tämä ei ole unta. Nipistän vielä itsenäni ja tiedän olevani hereillä. Vielä yksi mahtuu matatuun, paikalliseen reittibussiin, jota kutsutaan taxiksi. Mutta meitä on kaksi, näytän kaksi sormea pystyssä. Sisään, vinkkaa rahastaja. Kysyn hintaa samalla, kun ahtaudumme täyteen penkeillä varustettuun Toyota Hiaceen, jonka takaikkunassa lukee "Praise be to God". 1000 shillinkiä eli 30 senttiä per pää. Istun puoliksi rahastajan sylissä. Jos liukuovi nyt aukeaisi, olisimme kaikki tien sivussa yhtenä kasana. Hiace puskee mäkeen tiellä, jossa on neljä kaistaa yhteen suuntaan ja auton mentäviä kuoppia. Taakse jää pikimusta kaasupilvi. En voi kääntyä katsomaan sitä, mutta tiedän sen katsoessani muita matatuja meidän bussimme avoimesta ikkunasta. Bussipysäkkejä ei ole, mutta vinnkkaamme rahastajalle, että haluamme jäädä pois tässä, missä muutkin matatut pudottavat asiakkaitaan tien varteen. Työnnän likaisen ja haisevan tonnin setelin rahastajalle ja olen kiitollinen, pääsimme sinne, mihin pitikin ja maksoimme kuten paikalliset, emme "valkoisten hintaa".
"Slowly, slowly", sanon kuskille. Tällä kertaa kuljemme boda-bodilla eli moottoripyörän perässä istuen. Ilman kypärää, ilman liikennesääntöjä, aivan liian lujaa vauhtia. Kuski näyttää 15-vuotiaalta. Pidän kiinni repustani ja toisella kädellä bodan takavalon ritilästä. Kurvissa tartun reppukäden sormilla kuskin puseronhelmaan. Rukoilen. Lapsuuden iltarukous tulee ensimmäisenä mieleen: "Rakas Jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä..." Ehdin rukoilla saman rukouksen ainakin viidesti kahden kilometrin matkalla. Ihan pienen hetken nautin tuulesta, joka viuhuu korvissa ja hulmuttaa tukkaa. Sitten kuski lisää kaasua ja muistan taas, etten ole huvipuistossa.
Tällä ja viime viikolla olemme ahkeroineet muistelukirjaprojektin parissa. Muistelukirja on vanhemman kirja lapselle. Kirjaan talletetaan tärkeät tiedot perheestä, suvusta, lapsen kehityksestä. Hiv-positiivinen ihminen sairastuu tilastojen mukaan aidsiin ja sen myötä johonkin vakavaan sairauteen 10 vuoden kuluttua hiv:n toteamisesta. Kuoleman läheisyys on siis ihan todellinen. Kouluikäisille tai nuoremmille lapsille harvoin puhutaan perheen vaiheista, varsinkin jos niihin liittyy jotakin traakista. Vanhemman kuollessa tieto lapsen varhaisista vaiheista ja todellisista juurista katoaa. Caring Handsin naiset ovat tarttuneet muistelukirjaprojektiin innolla. Olemme päällystäneet kirjoja puun kuoresta valmistetulla kankaalla ja ugandalaisilla printeillä varustetuilla kankailla. Jokainen nainen on saanut opastuksellamme valmistaa omin käsin tehdyn paperin kirjan koristeluun. Ensi viikolla alemme paneutua kirjan sisältöön tarkemmin.
Paperin valmistus on siirtymässä paikallisiin käsiin, kun saimme torstaina paperinvalmistusoppilaan. 22-vuotias Vincent tekee päivisin työtä Caring Handsille tienatakseen rahat yliopisto-opintoihin, joita hän tekee illalla töiden jälkeen. Monen opiskelu tökkää maksamattomiin lukukausimaksuihin ja ammatti jää saamatta.
Huomenaamulla tähtäämme yhdeksäksi supermarketin takana sijaitsevaan seurakuntaan, johon ystävämme Apophia meidät kutsui. Apophiakin joutui keskeyttämään yliopiston, koska hänen oli mentävä töihin. Apophia tienasi pikkusiskonsa lukukausimaksuja varten, jotta sisko saisi koulun päätökseen. Apophialla on kaksi siskoa ja yksi ystävä, joiden kanssa hän asuu. He ovat kaikki orpoja. Aiemmin isoveli huolehti siskoistaan, mutta vuosi sitten veli katosi iltakävelyllä. Tytöt ovat asuneet talossa, jossa ei ole kuin pahvia seinissä ja riepuja katolla hidastamassa veden tuloa sisään. Caring Handsin avulla he saivat uuden kodin, johon saimme kutsun tulla käymään huomisen jumalanpalveluksen jälkeen. Apophia sai avustusta lukukausimaksuihin ja hän pääsee jälleen opintojen pariin. Vanhempi sisko ja ystävä aloittavat taloudellisen tuen avulla ompelukoulun. Kaikki muutokset tapahtuivat yhdessä viikossa!
Talot, ostoskeskukset ja hotellit on täällä ympäröity aidoilla. Aitaa katsoessa ei voi koskaan arvata, millainen maailma aidan toiselle puolelle kätkeytyy. Aidan suojissa voimme elää yltäkylläistä elämää, kokea turvaa, saada edes hiukan kaivattua yksityisyyttä, mutta aita ei suojaa ääniltä, hajuilta ja sääilmiöiltä. Elämme kaikki saman taivaan alla.